Archive for the 'Tyrväällä sanottua' Category
Huhtikuu 17th, 2009 by Vesti
Annastuuna Korkeemäki kertoi Martti Ahlstedtille vuonna 1905 taian ”mettämiähille”. Ahlstedt kirjasi taian muistiin osittain yleiskielistettynä:
”Mettämies usein keväällä kun tekee valkean yöllä mettään ja lämmittelee, niin näkee mettänneittyen. Se tulee ja istuu johonkus rangan päälle valkean loisteeseen ja lämmittelee siinä. Se on usein valkosesa vaatteesa ja niin kovin korea. Mutta silloin ei saa puhua eikä pukahtaa, kohta se menee takasin mettään. Pitää vaan olla hiljaa ja kattella. Se tietää hyvää lintuonnea.”
Mettänneitty, kun tuut, lupaan etten puhu & pukahda mitään.
Huhtikuu 2nd, 2009 by Vesti
– Huh huh, sano pappavainaa kerran elläisänsä ja kohta kaikki matki.
O siinä ny niinko Kekkos-vainaa.
Voi, voi sentään, kuinka monta kertaa sentään, meijän Matti vainaa sentään, löi mua nahkapiiskalla selkään, se oli hyvä miäs sentään.
Nukkuu ni ettei tiät taatavainaastansa.
O hyvä ääni, mut on Mansike-vainaan nuatti.
Ei näitä olekkan enämpää kon Heikki-vainaan kourallinen.
Kaikki tuonilmaisiin siirtyneet tyrvääläiset ovat olleet kansan suussa vainaita: äitivainaa tai pappavainaa sanoi, Aali-vainaa tai Salon Kustaa -vainaa teki, nimismiäsvainaa tai Peltoniämi-vainaa puhui.
Tunnetuin Tyrvään seudun vainaista on kuitenkin ollut Matti-vainaa, jota alettiin puhutella vainaaksi ennen kuin hän vielä edes oli vainaa.
SKDL:n kansanedustajana vuodet 1970–1983 ollut Matti ”Matti-vainaa” Järvenpää sai liikanimensä, kun hän palveli jatkosotansa käpykaartissa kotikulmillaan Kotajärvenmaassa. Tyrvääläispoliisi Eino Vieras kovisteli säännöllisesti Matin isää Uunoa paljastamaan poikansa olinpaikan. Vieras etsi piilottelijaa varsinkin talvipakkasilla, kun oli varma, että jonkun nurkissa hänen täytyi olla.
Tammikuun puolivälissä 1943 Vieras piiritti sotilaspoliisien kanssa halonhakkuutyömaan, jossa Uunokin oli töissä.
Uunolla oli metsässä mukana Matin koira Musti.
– Missä se poika on? Vieras tivasi.
Uuno väitti, ettei tiedä.
Vieras osoitti koiraa ja kysyi, kenen se oli.
– Matti-vainaan, sanoi Uuno.
– Olevvai, sanoi Vieras. – Eihän Matti mikään vainaa ole.
– Minä vaan luulen, että Matti on vainaa, kun ei o näkyny ja on näin kova talvi, Uuno vastasi.
Eino Vieras joutui poistumaan tyhjin käsin sillä kertaa ja kaikilla tulevillakin kerroilla. Matti kömpi ihmisten ilmoille vasta joulukuussa 1944. Eläväksi osoittautunut vainaa säilytti liikanimensä elämänsä loppuun asti ja sen jälkeenkin.
Entinen etsijä ja etsittävä tapasivat sodan jälkeen monta kertaa, ja aina Vieras kyseli, missä ihmeessä toinen oli lymyillyt. Matti vastaili venkoillen, erään kerran sanoi olleensa Moskovassa, toisella kertaa sanoi kiusallaan, että ette olleet kotitarkastusta tehdessänne kyllin tarkkoja. Unohditte katsoa uuniin.
Vieras taisi uskoa Matin vedätyksen. Joka tapauksessa liikanimen synnystä alettiin kertoa hersyvää kaskua, joka päätyi myös Matti Kuusen kokoamaan ”Kansanhuumorin kuka kukin on” -antologiaan.
Tarinan mukaan Matti oli poliisien iskiessä syöksynyt viime hetkellä leivinuuniin ja koira oli jäänyt uunin eteen heiluttelemaan häntäänsä niin paljastavasti, että isä-Uuno antoi sille kunnon huitaisun. Kun poliisit tulivat ovesta sisään, Matin koira makasi lattialla kivusta valittaen.
Poliiseille Uuno selitti:
– Kyllä Matti vainaa on. Siittäkin sen näkkee, kun koirrakin noin surree.
* * *
(Ote kirjasta “Tyrvään murteen sanakirja. Jälkimmäinen. Närskähtää-öylätti”. - Ilmestyy Vanhan kirjallisuuden päivillä 26. kesäkuuta 2009.)
Maaliskuu 26th, 2009 by Vesti
Mistä noin kipakka pakkanen keksi tähän maaliskuun lopulle vielä tulla?
Sanoisin, että pakkanen kuitenkin hellittää, se on vain päivien, viikkojen tahi kuukausien kysymys.
Kaiken mailman sääaiheisten ajatelmien kolmen kärki on muuten tämä:
Tullee pian ilmojen muutos jolle tämmösenä pysy.
Kiikka
Kyllä ennustukset aina paikkansa pitää, kunnei vaan ilmat rupeek kronklaan.
Suodenniemi
Ei se heinää tehe joka pilviä vahtaa.
Mouhijärvi
Maaliskuu 2nd, 2009 by Vesti
– Mulla on kakstoista kuarmaa värkkiä, oli mouhijärveläinen Valkaman isäntä joskus muinoin kehunut Porista palatessaan.
Mitä värkkiä kuormassa oli? Mahdotonta tietää.
Värkki (ruotsin sanasta verk) on ollut Tyrvään seudulla äärijoustava sana, sillä on voitu tarkoittaa lähes mitä tahansa kapinetta, työkalua tai kulkupeliä, kaikenlaisia tavaroita, lähes mitä tahansa tarveaineita minkä tahansa valmistusta varten – housujen, kirvesvarsien, sahdin…
Ja jos mikä tahansa edellä mainituista värkeistä on ollut jotenkin huonokuntoista tai muuten moitittavaa, on voitu sanoa, että ”ei ok kasonev värkki”.
Joitakin erityismerkityksiäkin värkillä on. Värkiksi on sanottu esimerkiksi nahkurin verstaan ”märkää pualta”, likaista ja haisevaa huonetta, jossa nahkoja liotettiin, kaavattiin ja kypsytettiin. Toisin paikoin tätä märkää verstasta on sanottu ”värriksi”.
Myös taksvärkkiä on sanottu lyhyemmin värkiksi.
Ja tietysti sanaa on käytetty myös sukupuolielimistä, sekä miesten että naisten.
Eero Niinimäen kertomassa mouhijärveläisjutussa leikitellään värkin monimielisyydellä. Eräs isäntämies meni pyytämään taksvärkkäriään työhön. Tämä ei sattunut olemaan kotona, mutta vaimo oli.
Isäntä kysyi vaimolta:
– Tulisko Kusta huamen värkkiin?
– Kyllä mar Kusta vaan värkkiin tulee, jos vaan värkki myären antaa.
* * *
Tämä oli muuten tasan kahdessadas juttu tässä blogissa. Onpa tullut kahdessa vuodessa höpötettyä, niitä ja näitä.
Tulee mieleen, kuinka karkkulainen Vihtori Majamäki kuvasi lumppumies Aalia:
”Se oli erinomanen suplaakimiäs se Aali-vainaa, voi voi kun se valehteli ja tälläs ernomasia juaruja!”
”Ja puhu erinomasiansa! Se oli kauhee juttumiäs, se sittes se jutteli!”
Kaikenlaisia ernomasia sitä on tullut kyllä täälläkin juteltua. Kiitos ja anteeksi…
Helmikuu 8th, 2009 by Vesti
“Sais ny eres sokkaraa varte!”
(Keikyäläisen marjanpoimijan huokaus)
Kirsti mainitsi tolloa pohtiessaan tikkutollon, joka on “semmoista puolukka-ruisjauhopöperöä”.
Siitä tuli mieleen, että tuosta perinneherkusta ja muista samantyyppisistä pöperöistä onkin käytetty monia eri nimiä. Pöperö ja sokkara, suttu ja huttu, ja siis tikkutollo.
Heikki Ojansuu on selittänyt sokkaran sanakirjakäsikirjoituksessaan lyhyesti:
sokkara, tehdään marjoista
(Tyrvään murteen sanakirja 1895/2009)
Entisaikoina sokkaraa syötiin välipalaksi erityisesti riihien puintiaikoina. Sitä tehtiin survomalla puolukoita, mustikoita tai mansikoita puupytyssä puunuijalla hilloksi ja lisäämällä sekaan ruisjauhoja tai talkkunajauhoja.
Jauhoja oli seoksessa sopivasti, kun sokkaraa pystyi mukavasti syömään päreistä veistetyillä ”sokkaratikuilla”. Mausteeksi lisättiin usein vielä sokeria.
Toisin paikoin sokkara on ollut tapana panna kuumaan uuniin hautumaan ennen syömistä.
Pöpörö-nimityksen alalajeja ovat esimerkiksi ”hillopöpörö”, jota saadaan, kun sekoitetaan raakoja mustikoita tai puolukoita ruisjauhojen kanssa, ja ”papupöpörö”, jota on tehty vastaavasti herneistä ja ruisjauhoista. Pöpöröä on saatu myös sekoittamalla jauhoja ohraryynivellin maitoon tai hernekeiton liemeen.
Sokkaraksi ja ”ruuampöperöksi” on sanottu myös yleisemmin jotakin paksua syötävää, oli se sitten ihmisten ruokaa tai esimerkiksi kanoille annettavaa sakkaa.
Tiedättekö vielä muita nimityksiä tälle perinneherkulle? Entä oletteko tottuneet käyttämään näitä sanoja jotenkin eri tavoin tai eri asioista?
* * *
Uutisnurkka:
Myös Iisalmessa on tehty kaupungille slogania. Toisin kuin Sastamalassa, Iisalmessa mainoslausetta etsittiin yleisellä kilpailulla.
Kisassa palkittiin kolme voittajaa. Yksi oli Vammalassa asuva Seija Kari lauseella “Iisalmi valmiina palvelukseen”.
Lue juttu Iisalmen Sanomista.
Tammikuu 30th, 2009 by Vesti
”Se kulki mettäsä siälä puitansak kokkoomasa, Korvensuammaasa”, Fabian Riipinen kertoo Tyrvään murrekirjassa myllymaalaisesta Laksin Jaakosta.
Oli syksyehtoo. Yhtäkkiä Jaakko äkkäsi, että lähellä on karhu, ja yritti lähteä varovasti poispäin ja palata seuraavana päivänä apuvoimien kanssa karhua kaatamaan.
”Mutta siinä samas oli karhu eresänsäk kahrella jallaalla! Ei Laksij Jaakkon auttanum mikkääm muu, ku se tyänsi kirveen karhun tolloon.
Ja karhu kykisty siihej ja, se paino, oli tommonen koivu lähellä, kahrenhaaranen koivu, se paino kirveev varren nupin siihen koivuv välliij ja, sito viä kaulaliinallansak kii stä siihem piukkaan, ja jätti siähej ja meni kotio.”
Kun paikalle palattiin isolla miessakilla, ”karhull oli voimat loppunuj ja kuallu, siihen oli kuallu.”
* * *
Arvuuttelua viikonvaihteeksi: mikä kumma on karhun tollo?
Tämä on aito kysymys. Kysyn kun en tiedä.
Minulla on taskuissa aina paperitollo tai pari. Karhun tollo voisi olla vaikka pää tai kallo, mutta miten Jaakko oli pystynyt “tyäntämään” kirveensä kahdella jalalla seisovan karhun kalloon? Kai sen täytyy olla jotain muuta. Tai sitten kirveellä “tyäntäminen” olikin tässä kunnon hutmaus päin näköä tai heijarilyönti yläkautta päälakeen. Tai jotain.
Riipinen oli Tyrvään seudun viimeinen suurmetsästäjä, joten hänen termeissään ei varmasti ole mitään vikaa.
Tiaron sanat ja pualimelkeiset arvaukset ovat yhtä tervetulleita.
Seuraava kirjoitus tulee eetteriin, kun tämä pulmapähkinä on ensin tyydyttävällä tavalla ratkaistu…
Tammikuu 29th, 2009 by Vesti
Pronkkaa: ajaa kaloja tarvoin-verkkoon
Heikki Ojansuu: Tyrvään murteen sanakirja (1895/2009)
Roosin Timo kertoi, ettei Nokialla tajuttu mitään porkistakaan, sen paremmin kuin tikkureista ja hipuleista.
Yleissuomessa porkka on nykyään kansatieteellistä erikoissanastoa. Porkka on kalojen nuottapyynnissä käytetty sauva. Tyrvään seudulla vain suksisauva oli ja on porkka ja tuota toista sauvaa sanottiin “pronkaksi”. Molemmat sanat ovat tietysti samaa juurta.
Pronkalla pronkattiin eli toisin sanoen sillä iskettiin ja survottiin veteen ja ohjattiin niin kaloja tarvoinverkkoon eli “tarvonverkkoon”.
Warelius nimittää Kertomuksessaan pronkkaamista ”tarvomiseksi”. Se on hänellä yhtenä esimerkkinä niistä vähäpätöisemmistä kalastustavoista, joilla ”ei saada suuria saaliita; kumminkin päästään tuoreen-kalan himosta ja suolataankin vähät verrat kalaisempina vuosina”.
Myös tarvonverkon nimessä oleva ”tarvon” tarkoittaa samaa kuin “pronkka”. Kirjakielisesti sanottuna kaloja siis tarvottiin tarpoimella tai porkalla tarvoinverkkoon.
Pronkalla on tehty muutakin kuin ohjailtu kaloja peremmälle verkkoon. Virtasen Hannu kirjoitti tuossa joulun alla Alueviestissä lavialaisista listekatiskoilla kalastajista ja heidän sanastostaan. Listekatiskan käyttäjän tarvitsemaan pronkkaan oli kiinnitetty katiskan pesän kokoinen lautalevy. Tämän pronkan avulla katiskan pesästä saatiin tehtyä halutun muotoinen.
* * *
“Pronkkaamisen” ja “tarpomisen” kielellinen yhteys näkyy ehkä myös siinä, kun kuvataan ihmisten kulkemista. Pronkkaaminen on toisaalta vaivalloista etenemistä, toisaalta hakkaavaa ”tramppaamista”.
Kaksi valitusvirttä, toinen mouhijärveläiseltä, toinen tyrvääläiseltä:
”Märäällä aikaa saa aina kulkeep pronkata rapakoisa.”
”Kylä ihav vihaks pistää, ku pronkkaavat ton tiän nin pahaks kovien kuarmien kans eikä yhtään sitä laita.”
Tammikuu 27th, 2009 by Vesti
Tallukkaalla pääsee aina kun reelläkin, ja reellä pääsee aina.
Tallukas auttaa aina, kunnei se vaan o lyhkänen.
Roosin Timo mainitsi eilisessä kommentissa tikkureitten lisäksi hipulit.
Sen perityrvääläisempää esinettä ei olekaan kuin tallukas, ellei sitten toppitallukas tai hipulitallukas. Perustallukkaasta teki kuulemma hipulin suuhun kudottu villainen resori, joka lämmitti ja tuki.
Tallukasta tarkoittavat myös Ojansuun Heikin käsikirjoituksessa olevat “tallu” ja “tollukas”. Tollukkaasta puhuttiin silloin ainakin toisin paikoin Kiikassa ja Kiikoisissa.
Tallukkaitten tärkeydestä kertoo vanha tyrvääläinen hokemakin, jossa jokainen sana alkaa teellä:
”Tussuu-Tilleri tarjosi tavallisen taajaan taitavasti tehtyjä tyrvääläisiä toppi-tallukkaita Tampereen torilla.”
Tallukkaat olivat suorastaan tyrvääläisen elämänmuodon infrastruktuuria. Niitä osattiin tehdä melkein joka asunnossa, ja niillä oli tärkeä osansa myös tyrvääläislasten koulutielle pääsyssä. (Siitä ja monesta muusta lisää Käytös 10 -kirjassa.)
Parempien ihmisten silmien alla tallukkaitten käyttöä myös hävettiin. Siitä kertoo hyvin juttu Maaniitun isännästä Iisakista, joka teki lähtöä kirkkomatkalle.
Oli talviaika. Iisakki sanoi, että ”häm mennee tallukkaat jallaasa kirkkoon”.
– Mutta ku mää Virkatiällem meen nim minä häppeej ja meen, mutta minä meej ja häppeev vaan!
Annastuuna Korkeemäki ei hävennyt tallukkaitaan niin kuin ei paljon muutakaan. Hän tuli kerran Frans Lehtosen kauppaan ja hyräili tullessansa:
– Sum liirum sum laarum…
Oli kurainen keli, ja Annastuunalla siitä huolimatta toppitallukkaat jalassa niin kuin joka päivä ympäri vuoden muutenkin.
– Mitäs Tuunalle tänään kuuluu, kysyi kauppa-apulainen.
Annastuuna kertoi, että hän oli matkalla kauppaan jutellut tallukkaittensa kanssa. Tallukkaat olivat kyselleet:
– Minkäs poiketaan, minkäs poiketaan?
– Älkää te siittä hualiko, kyllä mää siittä mureen pirän, oli Annastuuna vastannut.
Tammikuu 24th, 2009 by Vesti
– Huamasin kumminkin kus sanot, että tikkurini jäi, sano Linturi.
Ojansuun sanakirjakäsikirjoituksessa on mukana myös “tikkuri”, ilman selitystä.
Kalle Päätalon kirjoissa ja muutenkin pohjoisessa tikkuri on paksu villapaita – normaalilämpöinen Lapin kesä on ”yhen tikkurin kesä”, kun yhdellä villapaidalla tarkenee – mutta ei Tyrvään seudulla. Warelius selittää (Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853), että tyrvääläisten ”tikkuri” on sama kuin tumppu.
Nykynäkökulmasta tumppukin on murretta. Ojansuun mukaan tumppu tunnettiin Tyrvään murteessa, mutta se oli alun perin “lainasana Vesilahdelta”. Yleiskielisesti sanottuna kyse on villalapasesta.
Wareliuksen jälkeisinä aikoina tikkureiksi alettiin paikoin kutsua myös villasta neulottuja sormikkaita. Monen Tyrvään murteen puhujan mielessä nämä sanat ovat eriytyneet niin, että villasormikkaita sanotaan tikkureiksi ja villalapasia tumpuiksi tai esimerkiksi vanttuiksi.
Ojansuun käsikirjoituksesta vanttuita (yksikössä “vantus”) ei löydy, mutta sekin sana on silti vanhaa Tyrvään seudun murretta.
Vanttuut tarkoittavat villalapasia esimerkiksi tässä Frans Törmän tallentamassa tyrvääläissanonnassa:
Ei vanhurskaav vanttuut katoo, vaikka jumalattomalta lakkikiv viärää.
Toinen pappani, joka oli kotoisin Laviasta, puhui vanttuista. Tyrvään Myllymaasta kotoisin oleva mummuni käytti tikkuri-sanaa.
Kun Kalle Männistö Karkun murrekirjassa puhui Ojansivun Matin ”tikkureista” ja ”rasoista”. Pertti Virtarannan mukaan Männistö tarkoitti sormikkaita:
”Silloli semmoset suurep pukinkarvaset tikkurit tehtiin. Ne oli lämpöset, pukinkarvoista ja villoista, ja hän sano että ku hän kualee ni, pankaa ne ste hänen kistuun hänen päänsä alle – ja ne tällättiin! Että kun jos Vekaronnokalla piretään tosa noin viimeistä tuamijoo ja on kakskymmentä astetta pakkasta, ni hän saa kätteensä! Ja ne pantiin Matin pään allek kistuun ne, ne rasat. Kyllä tosi on!”
Käytettiinkö teillä tikkureita? Olivatko ne villatumput vai villasormikkaat, vai sekä että?
Tammikuu 23rd, 2009 by Vesti
teppo: makea ruoka.
(Heikki Ojansuu: Tyrvään murteen sanakirja 1895/2009)
”Syäs nyv vaan se teppos kus kerran otit”, tyrvääläisäiti käskee.
Teppo on yhä edelleenkin elävää tyrväätä, mutta sen merkitykset ovat yhtä teppomaisen epämääräisiä kuin teppo itsekin.
Teppo on valmis ateria, maultaan hyvä mutta sisällöltään jotenkin epämääräinen. Aidolla tepolla ei ole mitään tunnettua ruokalajin nimeä, tepon teppous liittyy juuri nimeämättömyyteen.
Warelius selittää sanakirjallisten omituisuuksien luettelossaan, että ”Teppo = hyvänmakuinen keitos” (Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853).
Tyypilliset tyrvääläiset tepot ovat keittoja ja puuroja ja muita vastaavia sötkötyksiä, jotka perustuvat tekijänsä yksilöllisiin mielitekoihin ja saatavilla olevien ainesten luovaan käyttöön.
Lähimurteissa tepoksi on sanottu myös esimerkiksi eräoloissa tuoreesta kalasta ja riistasta tehtyjä maukkaita aterioita.
Ooksää syäny teppoo? Mimmosta se oli?