Archive for the 'Koulumuistoja' Category
Huhtikuu 26th, 2009 by Vesti
Timo Roos on ryhtynyt maaliskuusta alkaen pitämään blogia, siis iät ajat ilmestyneiden viikoittaisten, verkossakin luettavissa olevien kolumniensa lisäksi.
Roosin kolumneissa on vähän väliä pilkahdellut Vammala-Tyrvää-Karkku-Sastamala, etupäässä pikkuanekdoottien ja muitten murjaisujen aittana. Blogissa näkyy jatkuvan sama kotiseutuylpeä linja.
Uusimmassa blogikirjoituksessa esiin nousevat Sastamalan kouluruokailut. Roos kirjoittaa siitä, mistä Tyrvis vähän aikaa sitten kertoi: kuoriperunoiden paluusta kouluruokailuihin.
Lainaan vähäsen:
“Jo ensimmäisenä kuoriperunapäivänä oli joku oppilaista ruokalaan tullessaan huudahtanut, että täällähän tuoksuu ihana peruna. Nyt kuoriperunakouluilla, yläkoulu mukaan lukien, ei kukaan enää tahdo “kumiperunoita” takaisin.
Entä sitten se säästö? Kuorittu peruna maksaa Sastamalassa 57 senttiä kilolta, kuoripäällinen 37 senttiä.
Jos vähänkin isompi kunta siirtyisi kuoriperunoihin, puhuttaisiin vuodessa jo kymmenien tuhansien eurojen säästöstä. Ja ehkäpä sillä rahalla voitaisiin jo edes vähän hillitä opetusryhmien koon kasvattamista tai erityisopetuksen kuritusta.
Suosittelen!”
Niin suosittelen minäkin.
Perunoiden kuoriminen koululaisille valmiiksi on oikeastaan malliesimerkki siitä, kuinka jokin teknologia, tässä tapauksessa perunoidenkuorimisteknologia, levittäytyy yli oikeasti järkevän käyttötarkoituksensa ja muuttuu mukaluonnolliseksi ja jopa mukavälttämättömäksi. Kun kerran on koneet keksitty, niin niitä hankitaan ja käytetään.
Samanlaista irrationaalista teknologiauskoa on kaikkialla. Koulumaailmasta voisi ottaa vaikka miten monta esimerkkiä.
Kun Vammalan lukiota remontoitiin 1990-luvun jälkipuolella, jokaiseen luokkaan tuli sisäpuhelin. Sisäpuhelinjärjestelmä varmaan ei ollut ihan ilmainen, ja epäilemättä se myytiin remontin mukana kaupungille sille ajatuksella, että tällaisia kuuluu moderneissa kouluissa olla.
Kertaakaan en sen kuuden vuoden aikana, jonka lukiossa opetin, soittanut tai ottanut vastaan sisäpuheluita. Miksi ihmeessä olisin soitellut toisiin luokkiin, opettajainhuoneeseen tai siivouskomeroon. Jos oli asiaa, kävelin muutaman metrin sanomaan asiani. Jos jollakulla muulla oli asiaa minulle, sama juttu.
Oppilaille koneellisesti kuoritut perunat ja sisäpuhelinjärjestelmät kouluissa on esimerkki kehityksestä, joka maksaa rahaa, jota kukaan ei (koulussa) tarvitse ja joka tuottaa (koulussa) itse asiassa pikemminkin pahaa kuin hyvää.
Tyrviksen jutussa tuli esille yksi vastaperustelu perunoiden kuorimisen puolesta. Ei ole suotavaa, että koululaiset ähräävät kovin kauan perunankuoriensa kanssa, sillä kouluruokailun pitää sujua reippaasti ja tehokkaasti.
Voi iines. Kuinkahan suuren aikatauluongelman perunoitten kuoriminen aiheuttaakaan. Ehkä kuorimiseen tuhraantuu kallista aikaa jopa kaksi minuuttia. Ehkä jonkun aikuisen pitää käydä kädestä pitäen jotakuta auttamassa.
Jos jotakin kouluruokailuissa ja koulussa ylipäätään vastustan, se on kiireen tuntu, joka pilaa kaiken, mihin se koskettaa. Ruokailujen käsittäminen ja muuntaminen teollisiksi polttoaineentankkaustilaisuuksiksi aiheuttaa sen, että mennään kiireellä, syödään kiireellä, lähdetään kiireellä. Eivätkä reippaushenkiset prosessinnopeuttajat yleensä koskaan itse tajua, mitä kaikkea hyvää he kiirehtimisellään estävät tapahtumasta. Esimerkiksi oppilaiden ruokapöydässä käymät keskinäiset keskustelut näyttävät tällaisten ihmisten silmissä yleensä turhalta vetelehtimiseltä.
Ähräämisen kautta se perunoiden sujuvakin kuoriminen sitä paitsi opitaan. Annetaan pienille koululaisille mahdollisuus oppia, tässäkin asiassa.
Toisaalta suosittelen sitäkin ennakkoluulottomuutta, jota Tyrviksen jutussa haastatellut sylvääläiset toivat esille. Osa on ruvennut nimittäin syömään perunansa kuorimattomina. Enpä ole itsekään kuorinut itseäni varten perunoita sitten kesän 1992. Mitä niitä kuorimaan, kun ne ovat parempia kuorinensa.
No, se on makuasia. Mutta se, ettei perunoita enää kaikissa Sastamalan kouluissa kuorita oppilaille valmiiksi, on kyllä joka tavalla edistysaskel.
* * *
Olen alkuvuoden aikana seuraillut, millä lailla ihmiset netissä ja muualla esittävät asiansa, kun he kertovat jostakin Sastamalassa tapahtuvasta.
Näin Roos aloittaa em. blogikirjoituksensa:
“Jotakin seurattavaksi kelpaavaakin toki joissakin kunnissa on keksitty. Tällaisesta esimerkkinä vaikkapa Sastamalan kaupunki Pirkanmaalla, ennen viimeisintä laajennustaan Vammalana tunnettu pikkukaupunki.”
Huomasitteko?
Sastamala = Vammala, joka on laajentunut.
Näin se selitetään yhdeksässä tapauksessa kymmenestä.
Huvittavaa sinänsä, kun nimen vaihtaminen oli niin tärkeää juuri siksi, että perustettiin täysin uusi kaupunki, jonka nimi “ei missään tapauksessa” voinut säilyä Vammalana. Nyt sitten selitellään selittämästä päästyä, että Sastamala on “entinen Vammala”, “nimeään vaihtanut Vammala”, “kuntaliitoksen jälkeinen Vammala” jne.
Syyskuu 17th, 2008 by Vesti
Tämännäköinen kirja on menossa kohta painoon.
Vanhemmat tyrvääläiset tuntevat sanonnan “Voi sä kurja Koivula ja köyhä Tapiola, kunnei teitä olis ollenkan!” Niin sanoi kuulemma itte Isä Jumala, kun katseli Tyrväänkylän Ristisillalta Koivulaan ja Tapiolaan päin.
Tapiolan kylä on ollut vanhassa Tyrvään kunnassa ja myös myöhemmässä Vammalan kaupungissa huonosti tunnettua ja huonosti edustettua välimaata ja syrjäkulmaa.
Silti sielläkin on eletty ja käyty koulua, ja on eletty ja käyty koulua tavalla, joka ansaitsee tulla muistetuksi kirjoissa ja kansissa.
Kirjaa saa Tyrvään Kirjakaupasta. Kirjan suositushinta on 44,90.
Edullisimmin kirjaa voi ostaa suoraan kustantajalta soittamalla kirjoittajalle Kirsti Vesterbackalle numeroon 040 5009 143. Sastamalan alueella kirjan hinta on kotiovelle tuotuna 39,00. Kirja voidaan toimittaa myös postitse, jolloin hintaan lisätään postitus- ja laskutuskulut.
Alla on tiedote kirjasta.
* * *
Kirsti Vesterbacka: Käytös 10. Koulunkäyntiä ja muuta elämänmenoa Tapiolan tanhuvilla 1881–1968. Warelia 2008.
Kirsti Vesterbacka on koonnut kotikylänsä koulun vaiheet eläväksi ja värikkääksi historiateokseksi. “Käytös 10″ tekee kunniaa Tapiolan koulupiirin ihmisille, lapsille ja aikuisille, entisille ja nykyisille tapiolalaisille. Kirja ilmestyy 26. lokakuuta.
Tapiolan kylästä (entisessä Tyrvään kunnassa, sittemmin Vammalassa) ei ole ennen tätä kirjoitettu kirjoissa ja kansissa juuri mitään.
Kirsti Vesterbacka sanookin kirjan johdannossa näin:
“Minulta on kyselty, miksi yhdessä kylän tienviitassa lukee Koulutie. Tämä oli yhtenä syynä tämän kirjan syntyyn. Tuli halu kertoa nykyisille ja tuleville kyläläisille ja samalla kaikille, jotka ovat vähänkään tämän seudun historiasta kiinnostuneita, miten täällä on koulua käyty ja millaisissa oloissa eletty.”
Kirja kertoo tapiolalaisten koko kouluhistorian kiertokoulun alusta eli vuodesta 1881 asti. Kirjan keskiössä on Tapiolan koulu, joka perustettiin vuonna 1936 ja lopetettiin 1968.
Tapiolan koulun henki oli erikoislaatuinen. Emmi-Liisa Hiunun ja Elma Mäenpään oppilaat tietävät, että samanlaista koulua ei käyty missään muualla. “Käytös 10″ kertoo, miten lapset koulunkäyntinsä ja opettajansa kokivat.
Kirja kertoo laajasti kylän muustakin elämänmenosta sellaisena kuin lapset sen näkivät ja ymmärsivät. Kirja näyttää myös, mitä kaikkea kylä menettää, kun koulu lakkaa eikä yhteistä talkootyön kohdetta ja kokoontumispaikkaa enää ole.
Kirsti Vesterbacka (aik. Ylipekkala) on kirjoittanut haastatteluiden ja arkistomateriaalien pohjalta koskettavan ja riemastuttavan kirjan. Kirjoittajan pitkä kokemus harrastajateatterien näyttelijänä ja ohjaajana näkyy teoksen elävässä tarinankerronnassa ja tarkkanäköisessä henkilökuvauksessa.
Lukuisat entiset ja nykyiset tapiolalaiset ovat osallistuneet kirjan tekoon antamalla muistonsa, tarinansa ja valokuvansa tekijän käyttöön. Kirjan henkilöhakemistossa on yhteensä noin 700 nimeä.
* * *
Tapiolan koulua muistellaan ja kirjan ilmestymistä juhlistetaan Tapiolan kylässä sunnuntaina 26.10.2008 eli kuntavaalipäivänä. Tilaisuus järjestetään keskellä kylää Kirsti Vesterbackan mummulassa Taipaleen pirtissä, osoitteessa Punkalaitumentie 407.
Kello 14 alkavaan tilaisuuteen ovat tervetulleita kaikki entiset ja nykyiset tapiolalaiset ja muut asiasta kiinnostuneet.
Kesäkuu 7th, 2008 by Vesti
Kyllä ennustukset aina paikkansap pitää, kunnei vaan ilmat rupeek kronklaan.
Tyrvään murteen sanakirja (Warelia 2008)
Iltapäivälehtiä myytiin taas viikko sitten kunnia- ja häpeälistoilla, joissa Suomen lukiot oli pantu paremmuus- ja huonommuusjärjestykseen ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella.
Listat ovat sinänsä OK, mutta se ei ole OK, että toimittajat eivät osaa lööpeistä ja otsikoista päätellen lukea niitä. (Voi olla että joku osaa, mutta en nyt muista yhtään positiivista esimerkkiä.)
Äetsäläinen kollega, eläkkeellä oleva äidinkielen lehtori Esa Helander kirjoitti Oma sana -blogissaan 1.6. hyvin lukiovertailuista:
“Ja samat vanhat tutut ovat vallanneet kärjen. Tietenkin. Sillä ns. eliittikouluihinhan otetaan vain varsin korkean keskiarvon saaneita. Toisaalta maassa on lukuisia lukioita, jotka leipovat ylioppilaita ilman mitään kouluunottopääsyrajaa.
Johtopäätös. Ranking on epädemokraattinen. Rinnalla pitäisi ehdottomasti olla kouluun otettujen oppilaiden keskiarvojen keskiarvo. Vasta sitten vertailu olisi vähänkään relevanttia.”
Lue lisää: http://omasana.fi/page.php?page_id=263&omasana_id=31769
Samasta aiheesta kirjoitti samassa hengessä torstaina 5.6. Uuden Suomen blogisti Minna Lindgren:
“Kun koulu saa mainetta ylioppilaskokeiden tuloksilla, se kerää oppilaikseen lapsia, joita kiinnostaa opiskelu ja menestys. Koska kouluun pyritään 9-vuotiaana, päätöksen tekevät vanhemmat. Sellaiset, jotka lukevat listoja parhaista kouluista.”
“Listat ovat typeriä. SYK ei ole Suomen paras lukio eikä Kinnula huonoin. On epäintellektuellia tehdä listoja intellektuelleista.”
Lue lisää: http://www.uusisuomi.fi/blogit/minnalindgren/listahitti
Entisenä lukion opettajana olen molempien kanssa lähes kaikesta samaa mieltä eli tätä mieltä: Paras lukio ei ole se, josta tulee parhaita arvosanoja. Paras lukio on se, jossa oppilaiden taso nousee eniten lukion aikana.
Kuinka toimittajat eivät tätä käsitä? Vuodesta toiseen lehdet uutisoivat, että SYK on paras. SYKin ylioppilaat ovat parhaita, mutta kuinka paljon kunniasta kuuluu SYKille kouluna, kuinka paljon oppilaille?
SYKissä on varmasti huippuopettajat, mutta huippuoppilasaines selittää paljon enemmän menestystä. Koulullakin on oppimisympäristönä suuri merkitys, mutta siinäkin todennäköisesti huippuoppilaiden toisilleen antama seura selittää menestystä enemmän kuin opettajien ylivertaiset opetustaidot.
Tavallisissa lukioissa opettajat tietävät, ettei tuollaisia yli yhdeksän yleiskeskiarvolla opiskelevia lukiolaisia tarvitse oikeastaan edes opettaa. He menevät omalla painollaan vääjäämättömästi eteenpäin ja menestyvät kaikessa missä haluavat.
Jos johonkin kouluun pannaan valtakunnan lahjakkaimpia oppilaita, putken toisesta päästä tulee luonnonvälttämättömyydellä valtakunnan parhaita ylioppilaskirjoitusten tuloksia, kunnei vaan ilmat, tai opettajat tai oppilaat itse, rupee kronklaan.
Sama näkyy myös yksittäisissä oppiaineissa, erityisen selvästi omassa opetusaineessani äidinkielessä. Heti lukion ensimmäisellä kurssilla näki monesta oppilaasta, että tämä pärjää ylioppilaskirjoituksissa pomminvarmasti loistavasti. Minulla ei ollut opettajana mitään haastetta saada häntä menestymään. Huolekseni jäi lähinnä se, ettei opetukseni olisi esteenä opiskelijan omaehtoiselle oppimiselle ja veisi häneltä iloa ja itsevarmuutta oman luovuutensa käyttämisessä.
Haasteellista on sen sijaan saada 7,5:n keskiarvolla lukioon tulleesta magnan tai eximian yleisarvosanan kirjoittaja. Ja todella haasteellista on saada alle seiskan tai jopa noin kuutosen keskiarvolla lukioon tuleva läpi hääppöisillä* papereilla. Siellä missä tätä tapahtuu eniten, siellä on se huippulukio, jonka opettajia kannattaisi kiittää ja tutkia.
* Hääppöiset paperit = yleisarvosana C tai enemmän.
Tammikuu 21st, 2007 by Vesti
Suuren reputuksen aikaan rehtorina oli Eino Miilunpalo eli Mono, joka opetti pojille liikuntaa. Lempinimensä Miilunpalo hankki pitämällä hiihtokenkiä jalassaan läpi talven. Kun hiihto jäi myöhemmin kouluopetuksessa vähälle, suorien housujen seuralaisina nähtiin useimmiten lenkkarit tai kumisaappaat.
Miilunpalo tuli tunnetuksi kaikenpuolisesta tarkkuudestaan. Säästäväisyys ohjasi hänen toimiaan heti rehtorinviran alusta pitäen. Ensimmäinen keskusradiokuulutus oli huolestunut puheenvuoro siitä, miten holtittomasti koulussa käytetään vessapaperia. Abiturientit lukivat seuraavana keväänä tietenkin omat penkkaripuheensa vessapaperista.
Rehtori opetti myös terveystietoa. Kysymys ”Miten varpaankynnet pitää leikata?” oli kaikkien tuntema takuuvarma tärppi, jonka hallitsemalla sai kokeista ainakin kaksi pistettä.
Miilunpalo oli mieltynyt suoriksi leikattujen varpaankynsien lisäksi myös viivasuoriin oppilasrivistöihin. Niinpä sisäliikuntatuntien aluksi mentiin aina seisomaan valkoisen viivan taakse niin, että rivin viimeinen näki ensimmäisen nenänpään. Sitten alkoi putoilla käskyjä:
– Käännös oikeaan päin! Juoksuun, mars! Käyntiin, mars!
Jossain vaiheessa käyskentelyä kajahti käsky ”ratsaille käy!”. Silloin hypättiin kaverin reppuselkään ja lähdettiin nelistämään.
Miilunpalo piti sotilaallisesta tyylistään sinnikkäästi kiinni aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin hän siirtyi eläkepäiville. Loppuvuosina opiskelijat pyörittelivät silmiään eksoottisten komentojen edessä yhä pahemmin, mutta vaikka ”ratsaille käy!” tuottikin joskus hilpeiksi rodeonäytöksiksi nyrjähtäneitä tulkintoja, tutkimaton hymy ei koskaan hiipunut Miilunpalon kasvoilta.
Vanhanaikaista järjestystä ylläpiti oppitunneillaan myös matematiikan lehtori Veikko Lindqvist, joka jäi eläkkeelle vuonna 2002. Lindqvist seurasi Allan Frimanin jalanjälkiä erinomaisena sarkasmin viljelijänä.
Kun koulun uusi puoli otettiin taas käyttöön remontin jälkeen syksyllä 1997, opiskelijat tekivät Lindqvistin leijonanluolan oveen ensi töikseen kaksi parannusta. Luokalle annettu nimi ”Laskuoppi” korjattiin ”Kaskuopiksi” ja oveen ruuvattiin muhkea leijonanpääkolkutin, jonka avulla myöhästyjä saattoi pyrkiä sisään sivistyneesti.
Opiskelijat nauttivat Lindqvistin ilmeettömin kasvoin esittämästä tiiviistä ja kuivakkaasta huumorista. Moninaisten aforististen vertausten opetus oli aina sama: matematiikka on kirkasta ja yksinkertaista, mutta opiskelijat tekevät siitä mitä hilpeimmillä tavoilla monimutkaista. Erityisen ”merkillisenä” Lindqvist piti sitä, kun pieni muutos laskutehtävässä sai opiskelijan unohtamaan osaamisensa.
– Osaat ajaa sinisellä polkupyörällä, mutta et osaa ajaa punaisella polkupyörällä. Merkillistä.
(Kirjoittanut Marko Vesterbacka, julkaistu kirjassa Kirjava kaupunki – tarinoita Vammalasta, 2002)
Tammikuu 14th, 2007 by Vesti
Kun Mauri Kunnaksen lukiovuosikerta vietti vuonna 1989 luokkakokoustaan Vammalassa, väkeä kutsuttiin paikalle Tyrvään Sanomissa julkaistulla ilmoituksella, johon Kunnas oli taiteillut kuvan. Vammalan yhteislyseon eli nykyisen Vammalan lukion katolle oli raapustettu isoilla kirjaimilla: ”Jätkien lepokoti.”
Lepokoti-ilmaus oli peräisin 8 A:n luokanvalvojan Allan Frimanin suusta. Sillä hän kuvasi omaa luokkaansa, pitkän matematiikan opiskelijoita. Jätkien lepokoti koulu tuolle luokalle todella olikin. Myös rinnakkaisluokat ottivat koulunkäynnin varsin suruttomasti. Kun ylioppilaskirjoitusten aika tuli, niistä selvisi vain vähän yli puolet silloisista isänmaan toivoista. Vuosi 1969 muistetaan vieläkin Vammalassa ”suuren reputuksen” vuotena.
38 kirjoittajaa 84:stä nappasi reput. 8 A -luokan 30 oppilaasta 18 reputettiin. Läpäisseistäkin kahdella, Unkurin Leenalla ja Järventien Tapiolla, oli ruotsissa kompensoitu improbatur. Huoleton suhtautuminen opiskeluun oli kuitenkin syystä tai toisesta valikoivaa: Allan Frimanin opettamasta pitkästä matematiikasta ei reputettu ketään, ei myöskään reaalista eikä äidinkielestä.
Tulokset poikkesivat melkoisesti koulun aikaisemmasta ja myöhemmästäkin suoritustasosta. Vuonna 1904 Tyrvään Suomalaiseksi Yhteiskouluksi perustettu opinahjo oli ensimmäinen maaseutulukio, joka tuotti opiskelijoita yliopistoon. Yliopistomaailman kellokkaita koulusta onkin lähtenyt iso joukko Helsingin yliopiston rehtoria Kari Raiviota myöten. Loppujen lopuksi myös Kunnaksen vuosikerta on pärjännyt hyvin.
(Kirjoittanut Marko Vesterbacka, julkaistu kirjassa Kirjava kaupunki – tarinoita Vammalasta, 2002)