“Ninaina”, sano tyrvääläine

Kunhan hän nyt leikkii timpuria täällä

Jukka Kemppinen kirjoittaa tämän päivän blogikirjoituksessaan rakennustyömaista suomalaisten kirjailijoiden taustalla. Monella tärkeällä kirjailijalla on teoksissaan sanastoa ja kuvastoa, jonka käsittämiseksi on tiedettävä yhtä ja toista. Viidalla “julku” ja “roisto”, muun muassa.

Kemppinen kirjoittaa Viidasta:

Erikoinen ihminen hän oli. Päätalo tietää samoilla Tampereen työmailla samaan aikaan olleena ja myöntämänsä mukaan kauhistuttavasti Viitaa kadehtineena, että betonimyllärit lausuivat ”Betonimylläriä” ulkomuistista.

Tuohon voisi lisätä sen, mitä Viidan Betonimyllärin synnystä mainitaan NIKRUssa. Tämä on kirjan toisen, urheilua käsittelevän pääluvun loppu:

* * * 

“Lojuin yhtenä päivänä pitkän ajomatkan jälkeen saunassa ja mietin, mikä lopulta on ollut se palava voima, joka ajoi urheilemaan vuosi vuoden jälkeen päivästä toiseen. Liki joka arkipäivä me tulimme jumppaporukan kanssa töitten jälkeen salille ja rehkimme siellä väsyksiin asti. Kotona olimme seitsemän aikaan, usein sen jälkeen emme paljon muuta ehtineet tehdä kuin syödä ja mennä nukkumaan. Olin saavuttanut jo vähän päälle parikymppisenä ne haaveet, jotka asetin tavoitteekseni Pajulahden voimistelusalin lattialla maatessani. Kurinalainen urheileminen jatkui kuitenkin siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tuhansien hikisten harjoituskertojen verran. 

Minulle tuli mieleen Alhoniemen Ransun kertoma tapaus Tammelan perhetalojen rakennustyömaalta heti sodan jälkeen. Ne olivat ne samat talot, joissa Ellekin perheineen asui. Ransu oli työmaalla sähkärinä, ja timpuroimassa siellä oli monien muiden ohella muuan Lauri Viita.  Runon Betonimylläri ensimmäinen versio syntyi sillä työmaalla. Se ihan ensimmäinen käsikirjoitus on kirjoitettu laudanpätkiin. Ransu kertoi, että hän oli näkemässä Viidan saamaa kohtausta. Saha ja kirves olivat yhtäkkiä lentäneet nurkkaan, kun Viita otti timpurinkynän käteen ja rupesi käsille sattuneisiin lautoihin kirjoittamaan Betonimylläriä. Kun hän tuli kahvitunnille, hän siirsi tekstiä paperille. 

Rakennustyömaa tornein, kojuin,

telinein, tapulein, letkoin, rojuin, 

ympäri eloton korttelimuuri: tehdaskaupunki suuri. 

Olin betonimylläri sementtikeuhkoin 

ja hattureuhkoin, nenässä kuivunut kuona 

ja paidassa hiki. Lankulla lojuin. Aamiaismuona 

liukeni hiljaa vatsaan. Hahmo poliisipatsaan 

himmeni portin luona, jossakin kärysi piki. 
 

Näin se valmis runo alkoi. 

Viita oli kirvesmies ja kirvesmiehen poika, mutta kovin häävin timpurin maineessa hän ei työmaalla ollut. Muut kirvesmiehet eivät huolineet Viitaa edes urakkasakkiinsa. Alhoniemen Ransu kuitenkin jutteli Viidan kanssa ja sai vastaavalta mestarilta moitteet, että mitä vittua sinä hänen kanssaan puhelet, sehän on ihan hullu. Kunhan hän nyt leikkii timpuria täällä. Ei Viidan laudanpätkille kirjailemia säkeitäkään osattu pitää minkäänlaisessa arvossa. Miehet heittelivät laudat roistoon, isoon nuotioon, jossa rakennusjätettä poltettiin. Siellä paloi tuhkaksi Betonimyllärin aivan ensimmäinen käsikirjoitus. 

Viita oli Ransulle sanonut, että kun päähän tulee kirjoittamisen paine ja pakko, hän ei voi sille mitään. Eivät ihmiset sitä ymmärrä, mutta siinä vain käy juuri näin. Kirjoittaminen sulkee koko muun maailman ympäriltään. Tänä päivänä siitä fiksusta rakennusmestarista ei kukaan puhu mitään, mutta hullusta Viidasta puhutaan vähän enemmän. 

Mietin siinä saunan lauteilla maatessani, että kai meillä oli voimisteluun ja urheiluun samankaltainen paine pään sisässä. Oli sisäinen palo, joka ajoi jatkamaan. Kunnianhimo ja muu tällainen eivät sitä paloa viime kädessä selittäneet. Mainetta ja kunniaa saa ihminen monella tavalla niin paljon helpommin ja varmemmin kuin huippu-urheilun tietä.”

Tämän jälkeen alkaa kirjan kolmas osa, joka keskittyy rakennuksilla urakointiin.

(Kalevi Suoniemi ja Marko Vesterbacka: NIKRU - Telinetaiturin muistelmat. Warelia 2007.)

Kansankynttiläräppiä

Lepakkotiimin Eero Kortelahti on myös Roomalaisten kynttilöiden Eero. Rooma viittaa Raumaan ja kynttilä opettajaopintoihin.

Lue raumalaisessa Länsi-Suomessa julkaistu juttu “Räppäävästä kansankynttilästä”.

Ilpon muistolle

Näille sivuille on tullut viime päivinä runsaasti hakuja Ilpo Tiitisen nimellä. Useimmilla tulijoilla lienee ollut tiedossaan surullinen viesti: Ilpo Tiitinen on kuollut.

Ilpo oli syvällinen ja tunteellinen ihminen, syvästi historiantajuinen ihminen, ytimiään myöten kirjaihminen.

Ilpo tuli aikanaan Vammalaan vuonna 1988 Imatralta. Hän tuli kulttuurisihteeriksi, mutta ennen kaikkea Vanhan kirjallisuuden päivien toiminnanjohtajaksi. Virat vaihtuivat vuosien varrella kulttuurisihteeristä kulttuuritoimenjohtajaksi ja kirjastotoimenjohtajaksi ja viime vaiheessa kirjasuunnittelijaksi. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 2005 ja muutti juurilleen Kotkaan.

Ilpo oli tehnyt 1970- ja 1980-luvulla jo kirjallisuudentutkijan ja yliopisto-opettajan uraa, mutta hänen tärkein elämäntyönsä kohdistui Vanhan kirjallisuuden päiviin. Hän ei niitä keksinyt eikä perustanut, mutta ne kasvoivat merkittäviksi ja tunnetuiksi nimenomaan hänen luotsaaminaan. Ilpon aikana kävijämäärät kymmenkertaistuivat ja päivät vakiinnuttivat sen arvostuksen, joka niillä edelleen on - Vanhan kirjallisuuden päivät eivät ole pelkät kirjamessut, jollaisia viime vuosina on polkaistu tyhjästä sinne tänne ympäri maata. Vammalan kirjapäivillä on perinne ja sielu, ja sen sielun hahmottamisessa Ilpo teki suurimman työn.

Minä opin tuntemaan Ilpon vuonna 1997. Tapasimme Ilpon kanssa pitkästä aikaa viime kesäkuun lopussa Sylväällä. Ilpo oli tullut kutsuttuna Vanhan kirjallisuuden päiville, ensi kertaa Vammalasta lähtönsä jälkeen. Olin torstai-iltana pystyttämässä Warelian osastoa, kun näimme ala-aulassa. Ilpo kertoi kuluneiden vuosien kuulumisistaan. Kipaisin hakemaan hänelle lämpimäiskappaleen Tyrvään murteen sanakirjaa. Kirjoitin omistuskirjoituksen loppuun: ks. sivu 34.

Perjantaina puoliltapäivin näimme uudelleen, viimeiseksi jääneen kerran, koulun pihalla teltassa. Juttelimme hetken kahvijonossa. Ilpo kertoi lukeneensa koko kirjan edellisenä yönä.

Olen iloinen siitä, että sanakirjan johdannossa Ilpolle osoittamani kiitos tavoitti hänet ajoissa. Tulkoon se nyt toistettua tässäkin.

Kun olin vuosina 2001-2002 mukana kirjoittamassa kirjaa “Kirjava kaupunki - tarinoita Vammalasta”, tärkein oppaani kieli- ja kirjallisuusaiheisiin oli Vanhan kirjallisuuden päivien pitkäaikainen toiminnanjohtaja Ilpo Tiitinen. Ilpon kirjoittama, Tyrvään Sanomissa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistu pitkä artikkelisarja Tyrvään seudun kirjantekijöistä ja kielentutkijoista sisälsi kaksi kirjoitusta myös Heikki Ojansuusta. Artikkelisarja on osittain julkaistu pysyvää huomiota ansaitsevana kirjana nimellä “Kirja muistaa parhaiten”.

(Tyrvään murteen sanakirja, s. 34.)

Ilpo oli vanhan kirjallisuuden tuntija ja rakastaja. Hänen kirjoituskokoelmalleen valitsemansa nimi, “Kirja muistaa parhaiten”, kuvastaa minusta hyvin osuvasti Ilpoa itseään ja hänen ajatus- ja arvomaailmaansa.

Hän seurusteli vanhojen kirjojen kautta menneitten sukupolvien kanssa, eli monessa ajassa yhtä aikaa. Hän halusi kirjoituksissaan aina nostaa muita, jo “tuonilmaisiin” menneitä kirjantekijöitä, pitää heitä muistissamme.

* * *

Kaksi kirjoitusta Ilposta ja hänen merkityksestään Vammalalle: Vanhojen kirjojen kesä ja Kielen ja kirjallisuuden kehto.

Tapiolan koulu ja kylä saa oman historiateoksen

Tämännäköinen kirja on menossa kohta painoon.

Vanhemmat tyrvääläiset tuntevat sanonnan “Voi sä kurja Koivula ja köyhä Tapiola, kunnei teitä olis ollenkan!” Niin sanoi kuulemma itte Isä Jumala, kun katseli Tyrväänkylän Ristisillalta Koivulaan ja Tapiolaan päin.

Tapiolan kylä on ollut vanhassa Tyrvään kunnassa ja myös myöhemmässä Vammalan kaupungissa huonosti tunnettua ja huonosti edustettua välimaata ja syrjäkulmaa.

Silti sielläkin on eletty ja käyty koulua, ja on eletty ja käyty koulua tavalla, joka ansaitsee tulla muistetuksi kirjoissa ja kansissa.

Kirjaa saa Tyrvään Kirjakaupasta. Kirjan suositushinta on 44,90.

Edullisimmin kirjaa voi ostaa suoraan kustantajalta soittamalla kirjoittajalle Kirsti Vesterbackalle numeroon 040 5009 143. Sastamalan alueella kirjan hinta on kotiovelle tuotuna 39,00. Kirja voidaan toimittaa myös postitse, jolloin hintaan lisätään postitus- ja laskutuskulut.

Alla on tiedote kirjasta.

* * * 

Kirsti Vesterbacka: Käytös 10. Koulunkäyntiä ja muuta elämänmenoa Tapiolan tanhuvilla 1881–1968. Warelia 2008. 

Kirsti Vesterbacka on koonnut kotikylänsä koulun vaiheet eläväksi ja värikkääksi historiateokseksi. “Käytös 10″ tekee kunniaa Tapiolan koulupiirin ihmisille, lapsille ja aikuisille, entisille ja nykyisille tapiolalaisille. Kirja ilmestyy 26. lokakuuta.

Tapiolan kylästä (entisessä Tyrvään kunnassa, sittemmin Vammalassa) ei ole ennen tätä kirjoitettu kirjoissa ja kansissa juuri mitään.

Kirsti Vesterbacka sanookin kirjan johdannossa näin:

“Minulta on kyselty, miksi yhdessä kylän tienviitassa lukee Koulutie. Tämä oli yhtenä syynä tämän kirjan syntyyn. Tuli halu kertoa nykyisille ja tuleville kyläläisille ja samalla kaikille, jotka ovat vähänkään tämän seudun historiasta kiinnostuneita, miten täällä on koulua käyty ja millaisissa oloissa eletty.”

Kirja kertoo tapiolalaisten koko kouluhistorian kiertokoulun alusta eli vuodesta 1881 asti. Kirjan keskiössä on Tapiolan koulu, joka perustettiin vuonna 1936 ja lopetettiin 1968.

Tapiolan koulun henki oli erikoislaatuinen. Emmi-Liisa Hiunun ja Elma Mäenpään oppilaat tietävät, että samanlaista koulua ei käyty missään muualla. “Käytös 10″ kertoo, miten lapset koulunkäyntinsä ja opettajansa kokivat.

Kirja kertoo laajasti kylän muustakin elämänmenosta sellaisena kuin lapset sen näkivät ja ymmärsivät. Kirja näyttää myös, mitä kaikkea kylä menettää, kun koulu lakkaa eikä yhteistä talkootyön kohdetta ja kokoontumispaikkaa enää ole.

Kirsti Vesterbacka (aik. Ylipekkala) on kirjoittanut haastatteluiden ja arkistomateriaalien pohjalta koskettavan ja riemastuttavan kirjan. Kirjoittajan pitkä kokemus harrastajateatterien näyttelijänä ja ohjaajana näkyy teoksen elävässä tarinankerronnassa ja tarkkanäköisessä henkilökuvauksessa.

Lukuisat entiset ja nykyiset tapiolalaiset ovat osallistuneet kirjan tekoon antamalla muistonsa, tarinansa ja valokuvansa tekijän käyttöön. Kirjan henkilöhakemistossa on yhteensä noin 700 nimeä.

* * *

Tapiolan koulua muistellaan ja kirjan ilmestymistä juhlistetaan Tapiolan kylässä sunnuntaina 26.10.2008 eli kuntavaalipäivänä. Tilaisuus järjestetään keskellä kylää Kirsti Vesterbackan mummulassa Taipaleen pirtissä, osoitteessa Punkalaitumentie 407.

Kello 14 alkavaan tilaisuuteen ovat tervetulleita kaikki entiset ja nykyiset tapiolalaiset ja muut asiasta kiinnostuneet.

Nää om mun omat housuni, jos ma paan ne kiit taikka auki

kinkeri: juominki

Heikki Ojansuu: Tyrvään murteen sanakirja 1895 (Warelia 2008)

Kun vanhat tyrvääläiset puhuivat “lahvosta”, useimmiten se tarkoitti lukulahkoa eli kinkeripiiriä, jollaisiin seurakunta oli jaettu.

Kinkereillä tarjoilupuoli kehittyi hyvin runsaaksi, niin runsaaksi, että ne olivat pappien vastarinnasta huolimatta melkoiset syömingit ja juomingit. Niinpä kinkeri-sanasta tuli suorastaan juomingin synonyymi, niin kuin Ojansuun sanakirja todistaa.

Niitä varsinaisia kinkereitä tarkoitettaessa puhuttiin yleensä “lukusioista”.

Ville Aaltonen oli kerran kuljettamassa lukusioille Tyrvään kappalaista Emil Törnvallia “tuala, Kaltsilan kulmalla taikka siälä, em muistam misä lahvosa se oli kun, kun se lujetti yhtä Alas-nimistä miästä, muuraria”.

Törnvall eli “Tröönvalli” tunnettiin tinkimättömänä periaatteen miehenä, mutta Alanen ei jäänyt periaatteellisuudessaan toiseksi. Alanen osasi mainiosti lukea, mutta pakkolukemisesta hän ei oikein välittänyt.

Aaltonen katseli näköalapaikalta, kun Alanen nousi vuorollaan lukemaan. Kädet olivat taskussa ja housunhalkein oli auki. Messinkinen kantanappi helotti kauas.

– Pankaa housunne napik kii ennenkul lukkeer ruppeette! Törnvall komensi.

– Nää om mun omat housuni, vastasi Alanen, – jos ma paan ne kiit taikka auki.

– Mutta ottakaa kärep pois taskustanne ennenkul lujette!

– Ne om mun taskuni, sanoi Alanen “ja sylki aika… aika presusyljen tohon noin etteej ja…”

Törnvall kimpaantui ja syöksähti Alasen tykö ja lähti työntämään tätä edellään ulko-oven suuntaan.

Törnvall lykkäsi Alasen takaperin ulko-ovelle saakka, työnsi tämän ulos ja oli kääntymässä itse takaisin, mutta Alanen ottikin hänestä kiinni ja sanoi:

– Ei, mennään pihalles saakka vaan!

“Ja minä kattelin siittä sivuklasista sittek”, Aaltonen kertoo, “kun se meni tallin etteen sittej ja siäl oli hakoläjä sten, hakokuarma kaarettu noin, ku se talvi oli, ja se kropsas sen sinnes sittej ja jätti siähen, sen Tröönvallin!”

Vähän myöhemmin luminen Törnvall tuli yksin sisälle ja “puristeli kovin itteensä”, istui tuoliinsa ja jatkoi luettamista. Alasta ei sillä kertaa enää sisällä nähty.

               (Tyrvään murteen sanakirja, Warelia 2008)

* * *

Tyrvääläisten lempisanontojen suosio on ollut suur!

Julkistamistilaisuuskin oli mukava. Warelian uutuushan julkistettiin viime lauantaina Vammalan seudun matkailun avaustapahtumassa Torikeskuksen aulassa, missä myös Tyrwäkkäät woimailiwat ja woimisteliwat kahteen otteeseen. Ohjelman huipentuma “Kuolonhyppy” naurattaa aina vain.

Tapahtumassa oli ensi kertaa nähtävillä myös Tyrvään murteen sanakirjan etukansi, se häämöttää tuolla pöydällä kehyksissä. Laitan etukannen parin päivän päästä tännekin.

Kuvassa oikealla kirjan kuvittaja Mari Albert, sylissä Vetonaula.

Te ootte sentän vähä surkeita ihmisiä

Vesilahden “Naarvasa” eli Narvassa oli myllärinä Jussi, Koivun Pentin poika.

Jussi oli Vihtori Marjamäen Karkun murrekirjassa kertoman mukaan “semmonen velho miäs”, “semmonen suuliskälmi”, jonka taipumuksena oli pilailla vakavalla naamalla. Hänestä ei aina ottanut selvää, oliko hän tosissaan vai ei.

Marjamäki oli kerran mennyt myllylle maaliskuun lopulla. Oli ollut hyvin kurainen keli, eivätkä kaikki myllylle tulijat halunneet laittaa hevosiaan kiinni kuraiseen “poomiin”, hevospuomiin, vaan laittoivat ne kiinni lähellä olevan saharipapinon korvasimiin.

Jussi kävi myllyn ovella jonkun kerran katsomassa, naurahteli itseksensä – ja tuli sitten taas ovelle ja rupesi totisin naamoin melskaamaan.

– Se on sentän yhtä perkelettä, kun ihmisen syrämmen aivoitus on paha hamasta lapsuuresta, niinku se kirjotettu on! Te ootte sentän vähä surkeita ihmisiä, kun te paatte hevosenne kiinit tohon pinnoon, Jussi pauhasi.

– Jos ne vettää noi pinot nurriin, nin kuka maksaa teitin hevosenne? Minä en maksak kumminkan, ootte omin lupinenne viäny, nin kyllä ittev vastaatte vissiin asian. Ei siinom mikkään hevosen kiippanopaikka, kun tosa poomi tyhjänä on!

Marjamäki tunsi Jussin ennestään ja arvioi, että tämä oli pelkkää “Jussin kuria”, mutta kaikki muut kävivät kiiruusti vaihtamassa hevosensa paikkaa.

Jussi patisteli Marjamäkeäkin, mutta Marjamäki vain kuittaili takaisin ja käski jo lakata “pelvottelemasta” ihmisiä.

NIKRU-katsaus

NIKRU julkistettiin tasan neljä kuukautta sitten, marraskuun lopussa. Palaute on ollut runsasta. En olisi kuvitellut, että ihmiset vielä nykyään lähettäisivät etanapostissa pitkiä kirjeitä, joissa kertoisivat, mitä ajatuksia kirjan lukeminen on heissä herättänyt, mutta sellaisiakin on tullut.

Posti on tuonut mukavan tasaiseen tahtiin myös kirjan tilauksia.

Kaikki lukijat eivät tietenkään osta kirjaa itse. Yllättävänkin moni palautteenantaja on ehtinyt lukea joltakin toiselta lainassa olleen kirjan. Kirjastot tilaavat uutuuskirjoja pienellä viiveellä, mutta nyt NIKRUa alkaa saada jo aika hyvin myös kirjastoista, joko suoraan hyllystä tai varaamalla.

Kaikkein eniten sitä on Pirkanmaan kirjastoissa, tässä päivän tilanne Pirkanmaan PIKI-tietokannasta:

* * *

Muistaessani saksin tässä samalla talteen poimintoja siitä, mitä NIKRUsta on sanottu viime aikojen lehdissä.

Tyrvään Sanomissa oli helmikuun lopulla (21.2.) toimittaja Mika Lammen kirjoittama juttu otsikolla “Voimistelija ja yritysjohtaja, ikuinen selviytyjä Amurista”.

Juttu alkoi:

Vammalalainen Marko Vesterbacka on päässyt kiinni kertojantaidon kultakimpaleeseen. Perustamperelaisen Kalevi Suoniemen elämäntarina on uskomaton. Kirjassa elää palanen tamperelaisuuden kulttuurihistoriaa. Kyseessä on todellinen oman onnensa seppä. Välillä lukija alkaa miettiä, voiko tämä olla edes totta.

Totta joka sana. Kirjan kirjoittaminen oli suuri ilo, Suoniemen persoonassa yhdistyi niin erityisellä tavalla värikäs kertojantaito ja värikäs, kertomisen arvoinen elämä.

Mika Lampi, itsekin tamperelainen, kiteyttää hauskasti yhden Suoniemen elämäntarinan avaintekijän:

Tietysti tämä suhdeverkostojen maisteri käyttää hyväkseen matkan varrella kaiken minkä voi. 50-luvun venäläiset voimistelututut ja tamperelaiset takapihakaverit pulpahtelevat esiin elämänkohtaloissa aina kreivin aikaan avittaen ikuista selviytyjää entistä kovempiin saavutuksiin.

Itse ajattelin tuota samaa asiaa monet kerrat kirjaa kirjoittaessani. Muistelmia ja omaelämäkertoja tuntuu olevan kahta lajia. Toisissa kertoja on olevinaan yksin tässä maailmassa. Toisissa hän tunnustaa elävänsä toisten ihmisten keskellä, ihmisten kanssa ja ihmisten avulla.

Nikru on selvästi tätä jälkimmäistä tyyppiä: hänelle toiset ihmiset ovat tärkeitä. Hän on yhdeltä kannalta katsottuna kilpailuhenkinen ja näyttämisenhaluinen kuin mikä, mutta sekin on osa hänen syvää sosiaalisuuttaan. Sama sosiaalisuus ilmenee myös jyrkkänä oikeudentuntona ja heikompien puolustamisena, joka tulee muistelmakirjassa esiin pitkin matkaa.

Vaikka Nikru hyvin vaatimattomista oloista ponnistaneena on Mika Lammen sanoin ollut ”oman onnensa seppä”, hänen kertomansa elämä on ehdottomasti ollut yhteiselämää, yhteispeliä, elämää muiden ihmisten kanssa.

Nikrun sosiaalisuus näkyy muuten siinäkin, kuinka paljon kirjassa on ihmisten repliikeitä ja vuoropuheluita. Eivät läheskään kaikki ihmiset koe eivätkä muista elämäänsä näin, vuoropuheluina ja draamallisina kohtauksina. Nikru muistaa. Siltäkin kannalta hän oli minulle kirjoittajana “kultakimpale”, kuten Mika Lampi sanoo.

Minun kirjoittajalaadulleni elävän puheen tunnun välittäminen on tärkeää, ehkä tärkein yksittäinen asia. Niin kuin joku on voinut huomata, se näkyy myös näillä sivuilla julkaistuista, vanhoista tyrvääläisistä kertovista jutuista. Jos vuosikymmeniä vanhan, tai jopa yli sata vuotta vanhan, puhetilanteen saa muunnettua kirjaimiksi hyvin, koko mennyt maailma herää hetkeksi henkiin, kuviteltuna mutta elävänä.

Näihin sanoihin Lampi päättää juttunsa:

Monipuolisuudessaan kirja sopii tamperelaisuudesta, urheiluhistoriasta tai yritysmaailmasta kiinnostuneille.

* * * 

Tammerkoski-lehden tämän vuoden toisessa numerossa 2/2008 kirjasta oli tähän mennessä laajin, koko aukeaman kokoinen juttu.

Tammerkoski on Tampere-Seuran julkaisema Tampereen kotiseutulehti, samankaltainen kuin Sastamalan Joulu meillä, mutta ilmestyy ympäri vuoden.

Tuomo Koiviston kirjoittama juttu alkaa näin:

Kalevi Suoniemi muistetaan 1950-luvulta yhtenä maailman parhaista telinevoimistelijoista. Komean uran tähtihetkiin kuuluivat Melbournen olympiakisojen joukkuepronssi ja Pariisin EM-kisojen pronssi renkailta. Voimistelijana hän kilpaili kolmella vuosikymmenellä.

Se ajanjakso oli vain osa värikästä elämäntarinaa, jonka hän yhdessä tietokirjailija Marko Vesterbackan kanssa tuo lukijan eteen kirjassaan “Nikru, telinetaiturin muistelmat”, joka julkistettiin marraskuussa Suoniemen lapsuusvuosien maisemissa Amurissa.

Kirja on paitsi kelpo lisä suomalaiseen ja etenkin tamperelaiseen urheiluhistoriaan, myös vauhdikas kuvaus yrittäjän arjesta iloineen ja suruineen. Lisäarvoa muistelmille nimenomaan tamperelaisnäkökulmasta katsoen tuovat mukavat muistikuvat 1930- ja 40-luvun Amurin poikien elämästä.

Ja juttu päättyy:

Suoniemi kertoo elämänsä tarinan varsin avomielisesti ja välillä melkoisen ronskistikin.

Mutta miksi Kalevi Suoniemi tunnetaan miltei yhtä hyvin nimellä Nikru? Mikä tarina lempinimen synnyllä on? Sen juuret ovat vuodessa 1940 ja matkassa Hämeenkyröstä Ylöjärven kautta Tampereelle.

Kertokoon Suoniemi itse tarkemmin.

Jua sen ämmäk kumminkin

Kahvi on tyrvääksi kahvee.

Mutta 1800-luvun lopun tyrväässä se oli vielä tavallisemmin kaffee, kahdella äffällä.

Ojansuun sanakirjassa on paljon muitakin tuplaäffiä. Kahvelin sijaan hän kirjoittaa kaffeli, kihvelin sijaan kiffeli, klahvin sijaan klaffi ja niin edelleen. Ahvenenkin sijaan Tyrvään seudulla sanottiin Ojansuun mukaan “paikotellen” affen.

* * *

Murrekirjoissa, joita Virtaranta ja kumppanit kokosivat 1940-luvulta lähtien, tyrvääläisten kaffee on jo muuttunut kautta linjan kahveeksi.

Tyrvään murrekirjassa Fanni Lähdekorpi kertoo vesilahtelaisesta Motteesta, joka oli “semmonem miaro”, kierteli talosta taloon laajalla alueella. Mottee kierteli myös seudun kirkot, opetteli pappien saarnoja ulkoa ja arvosteli kunkin puhetaitoja jälkeenpäin taloissa ollessaan. Ja oli kovasti kahveen perään.

“Mutta kylä se ernomanen… Se oli sen kahveem miälinen niin kovin sitten että”, Lähdekorpi kertoo.

“Sen tiäsi jo kun se tuli, ja kunnei vaan sillet tehnyn nin sittes se rupes ja kraappi tällai ihan ottaansas sittej ja oli niin alaspäin että, kunnei sen ollu asiat hyvin. Mutta sekin oj jo aikaa kuallus sekin äijä. Eikä os sitten ennää ollus semmosia jokka täälä kiärtäs.”

* * *

Toinen tunnettu kiertolainen, Ilo, oli hänkin kahveen perään.

Karkun murrekirjassa kerrotaan, kuinka Ilo oli kerran poikennut, ehkä Surun kanssa, ehkä yksin, Evon Nikkilään ja ollut siellä yötä. Aamulla, kun talon isäntä lähti renkinsä kanssa metsätöihin, Ilo jäi sänkyyn maaten. Kun isäntä ehtoolla palasi, pöydän ääressä juotiin omatoimisesti talon kahvia.

– Mitäs sinä nym meinaak kuule ku sinä sen kahveppannun oot hakenu? isäntä kysyi kimpaantuneena.

– No olkaa vaij juaraan pois vaan, Ilo rauhoitteli. – Mitä sev väljä on, ei se säästämisestä parane. Jua sen ämmäk kumminkin.

Isäntä kävi pannun sankaan kiinni, vei pannun keittiöön ja sanoi:

– Kyllä minä sen ämmällenikin ennen juatan ku sulle!

Heinoolaisjätkä

Luin pääsiäisviikolla perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin muistelmakirjan Maisterisjätkä.

Tein lukemisen jälkeen vähän tilastokaivauksia viime presidentinvaalista. Soini sai presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella 15. tammikuuta 2006 koko maassa kaikkiaan 3,4 prosenttia äänistä (= 103 492 ääntä). Kotikaupunkinsa Espoon asukkaiden äänistä hän sai 2,9 prosenttia, kotilähiönsä Iivisniemen asukkaiden äänestysalueella Iivisniemi-Hannuksessa 8,3 prosenttia äänistä.

Vammalalaisten äänistä Soini sai 4,9 prosenttia. Vammalan Karkussa Palvialan äänestysalueella hän sai 9,3 prosenttia äänistä, vaalipäivän äänistä peräti 11,5 prosenttia. Siis suhteellisesti vielä enemmän kuin aivan omilla kotinurkillaan Espoossa. 

Mikä selittää moisen kannatuspiikin kaupungissa, jossa ei edellisissä kuntavaaleissa ollut yhtään perussuomalaista edes ehdolla?

Varmasti pitkälti se, että Soini on myös heinoolaisjätkä.

* * *

Soini korostaa sukunsa tavallisuutta eikä viivy sukuselvityksissä kovin pitkään. Eivät iso- ja esi-isien kotikunnaat kovin pitkälle selitäkään sitä, miksi Timo Soini on Timo Soini. Enemmän sitä selittävät Espoon Iivisniemen lähiön maisemat ja iivisniemeläiset kaverit. Iivisniemessä hän on asunut alle kouluikäisestä lähtien ja haluaa asua edelleen.

Soinin äiti on joka tapauksessa kotoisin Virroilta, isänpuoleiset juuret ovat Karkussa ja Mouhijärvellä. Isä Martti on Soinin Kallen ja Lainan ainoa lapsi:

Soinin talo sijaitsi kohtuullisen lähellä nykyistä Ellivuoren hotelli- ja laskettelukeskusta. Isoisäni Kaarle Soini, jota Soinin Kalleksi kutsuttiin, ei kuitenkaan ollut maanviljelijä vaan konduktööri. Mummuni Laina (omaa sukuaan Pyysilta) oli kotoisin Mouhijärven Perämaasta.

Isänpuoleisen suvun karkkulaisuus ei ole niin kiinnostavaa kuin se, että Timo Soini on ihan itsekin karkkulainen. Hän on itse kesämökkeillyt melkein koko ikänsä Rautaveden rannalla Karkun Heinoossa. Siellä on ollut hänen vanhempiensa kesäpaikka, ja siitä on tullut myös Timo Soinin ja hänen oman perheensä kesäpaikka.

Heinoossa Soini on kokenut elämäkerrallisesti paljonkin merkittävää, se tihkuu muistelmakirjan sivuilta monessa kohdassa.

Soini kertoo ensin, kuinka karjanpito piti lopettaa hänen äitinsä synnyinkotitilalla Virroilla ja kuinka ”Samaan aikaan Veikko Vennamo paasasi talonpojan tappolinjasta”. Vennamolaisessa heräämisessä myös Heinoolla oli osuutensa.

Toinen taustapahtuma oli kesämökkipaikkamme Heinoon kyläkaupan lakkauttaminen 1970-luvun puolivälissä. Olin pienenä poikana tottunut hakemaan sitruunasoodani sieltä. Kun kauppakin lopetti toimintansa, tuli sellainen tunne, että maaseutuhan lyödään ihan lyttyyn.

Heinoon kesäpaikassa on vuosien ja vuosikymmenten varrella vietetty paljon vapaa-aikaa, mutta siellä on myös mietitty ja hoidettu paljon politiikkaa.

Esimerkiksi vuonna 2003, kun perussuomalaisten kansanedustajaksi noussut Tony Halme oli ammuskellut asunnossaan ja joutunut sen päälle tajuttomana sairaalaan viikkokausiksi, Soini oli osan kesää Heinoossa ja yritti viettää perheineen lomaa huonolla menestyksellä.

Tony-pyykki pyöri vinhasti mediassa, ja molemmat kännykkäni pirisivät kymmeniä kertoja päivässä, kun toimittajat, puolueen kannattajat ja aivan ventovieraatkin soittelivat. Olo oli kuin puhelinkeskuksessa sillä erotuksella, että minulla ei ollut ketään, jolle puhelut olisi voinut yhdistää.

Kesäpaikoissa on koettu myös poliittisen onnistumisen tunteita. Aamulehden toimittaja Riitta Järventie kirjoitti Soinista kesäkuun alussa 2005 otsikolla “Yhden miehen sota rappioarvoja vastaan”. Siinä Järventie sanoi muun muassa, kuinka

joku toinen olisi jo ajat sitten saanut tarpeekseen sekalaisesta seurakunnasta, jota Soini on vetänyt perässään kymmenen vuotta, ja lähtenyt etsimään poliittista tulevaisuutta jostain hieman salonkikelpoisemmasta puolueesta.

Lisäksi Järventie antaa kehuja siitä, kuinka merkillisen luontevasti Soini saa monen mielestä poliittisesti hyvin epäkorrektit mielipiteensä sanottua “ilman pahempaa paatosta, melkeinpä sympaattisesti”:

Siinä jää kristillisdemokraattien hurskas Bjarne Kalliskin toiseksi, kun Soini sopivassa tilanteessa ottaa vakavimman ilmeensä ja päättää puheenvuoronsa sanomalla, että ’se on kuulkaa rukouksen paikka’. Eikä se ole mikään vaalitemppu. Soini on vakaumuksellinen katolilainen.

Soini luki Aamulehden jutun Heinoossa:

Puhaltelin Järventien tekstin ensi kertaa luettuani pitkään Heinoon kesämökkimme puukuistilla. Linnut lauloivat, kahvini jäähtyi ja kuulin ruohon kasvavan.

Soinin tapaa olla poliitikko leimaa se, että hän on rohkeasti oma persoonansa, jossa on sekaisin hyvin tavanomaisen perussuomalaisia elementtejä - ja myös hyvin epätavanomaisia. Siihen kuvaan kuuluu sekin, että Soini tuo avoimesti julki katolisen uskonsa.

Katolisuus ei varmaankaan olisi kenenkään imagokonsultin mielestä perussuomalaisen puoluejohtajan rationaalisin uskonvalinta imagomielessä. Toisaalta avoin uskonnosta puhuminen on sinänsä vahvistanut myös kuvaa miehestä, joka uskaltaa olla mikä on rehellisesti ja suoraselkäisesti. Lisäksi katolinen usko sopii ehkä yllättävänkin hyvin juuri perussuomalaisten puoluejohtajalle, joka haluaa puolustaa perinteisiä arvoja ja mielipiteitä, vaikka niiden sanottaisiin muuttuneen epäajanmukaisiksi. 

Katolisuuden ohella Soini tunnetaan muun muassa epätavallisesti suuntautuneesta jalkapallofaniudesta (suosikkiseura Englannin Ykkösliigassa pelaava Millwall) ja raveissa käymisestä. Raviharrastuskin sai aikanaan syntynsä Heinoossa:

Naapurissamme Pakasen tilalla oltiin kiinnostuneita raviurheilusta, olipa heillä omiakin hevosia. Muutaman kerran katselin sivusta, kun isäntäväki, Kalevi, Anneli, Juha ja Mika, teki lähtöä raveihin, mutta en ollut itse niistä vielä kiinnostunut. Yhtenä päivänä, tarkemmin sanottuna kesäkuun 29. päivänä 1976, päätimme siskoni Marjan kanssa kuitenkin lähteä mukaan raveihin Tampereelle.

Soinista tuli tuon Tampereen-reissun seurauksena “raveissa kävijä kertaheitolla”. Hän muistaa päivämääränkin varmuudella, sillä ravien ohjelma on edelleen tallessa.

* * *

Muistelmakirjan kirjoittamisen myötä Soini liittyy monilukuiseen kesävammalalaisten kirjantekijöiden joukkoon. Eikä ollenkaan hullummalla panoksella.

Kelpo kirja monella tapaa. Suosittelen.

Timo Soini: Maisterisjätkä. Tammi 2008.

Hinta Tammen nettikaupassa 28,70 euroa,

BookPlus-nettikaupassa 19,95 euroa.

Mitä sää tälläät rippikirkkoos tähän aikaan

Karkkulainen Kalle Männistö (s. 1881) kertoo Karkun Mäenkylässä asuneesta ”Teenpummista”, joka oli vanhapoika ja hyvin innokas kalamies, siinä määrin, että preferoi kalastamisen kirkossakäyntien edelle. Teenpummi ei kalastanut ”isosajärvesä” eli Rautavedessä vaan Haukijärvessä, joka oli hyvin kalainen järvi.

”Teempummi tuli hyvin ussein sinnem meillej ja sannoo että:

– Onko tua teijän korasa valkeeta? Minä käristän vähä ahvenen persettä!

Se paisto siä ahvenia ja söi ja oli meillä yätä.” Aamulla Teenpummi jatkoi matkaa ja meni ”pitäjälle” myymään kaloja.

Joskus 1880-luvun lopulla tai 1890-luvun alussa Karkun kirkkoherra A. E. Wellenius oli huolissaan tästä Haukijärvellä liikaa viihtyvästä karitsastaan. Veleniuksen aikana piti käydä rippikirkossa kaksi kertaa vuodessa.

Männistö kertoo, ettei ”se ollu stek käynyr rippiä sten ollenkan, ja pappi sano sittem Mäenkylän Mäkelää että:

– Sas sinä sille, etä hän tullee ens pyhänä kirkkoon, kun on rippi.

Ja eikä se olsi stet Teenpummi menny stem miälellänsäk, ku hän kalasti Haukijärvesä.”

Teenpummi lähti vastentahtoisesti Mäkelän kanssa kirkkoon. He seisoivat kirkon ovipielessä, kun pappi tuli.

– Onpas se tullus sentän kirkkoon, huomasi Wellenius tyytyväisenä.

Teenpummi ei ollut tyytyväinen:

– Mitä sää tälläät rippikirkkoos tähän aikaan, ko paras ahvenenkutu päällä on!

(Lähteenä Karkun murrekirja.)